Mä en ymmärrä mikä elämästä tekee niin vaikeaa. Miksi olla onneton, kun on mahdollisuus olla onnellinen?

Tänään oli taas yksi aallonpohja. Riittämätön olo, sellainen että ei riitä muille. Itselleni mä riittäisin (ainakin niin mä luulen), mutta muut ei ymmärrä mihin musta olisi. Mua ei taaskaan valittu yhteen tehtävään, mihin mä olen pitkän aikaa halunnut. Toissakesänä en sinne päässyt, enkä viime kesänä, enkä kahden viikon päähänkään. Ihmiset ympärilläni sen sijaan saavat sen tehtävän yrittämättä. On kamalaa, että oma onni riippuu muista ihmisistä. Tällä hetkellä mä en haluaisi mihinkään muuhun niin paljon kun juuri tuohon tiettyyn tehtävään, ja mua ei siihen valita. Vasta sitten kun valitaan, musta tuntuu että riitän. 

En myöskään ymmärrä miksi en voi olla iloinen rakkaiden ihmisten puolesta. Kun poikaystävä kertoo ajotunnistaan, muhun iskee myös tämä riittämätön olo. Poikaystäväni olisi päässyt ensimmäisellä ajotunnilla liikenteeseen halutessaan, kun taas kukaan ystävistäni ei. Olen varma että mäkään en tule pääsemään. On ihan älyttömän vaikeaa että rakkain ihminen tässä maailmassa on luonnonlahjakkuus kaikessa: suosittu, lahjakas musiikissa, älykäs ja rationaalinen. Mitä minä olen? Ailahtelevainen, ylitunteikas, itsekäs, enkä osaa olla oma itseni muiden seurassa. Kyllähän minulla on aika paljon kavereita, mutta en sanoisi itseäni suosituksi. Kukaan ystäväni ei kaipaisi minua jos lakkaisin soittelemasta ja tapaamasta heitä, en ole kyllin hauska tai hyvää seuraa. Aina on joku parempi, mä en ikinä ole missään se paras. En edes ole paras omana itsenäni olemisessa, sillä en tiedä kuka olen. Koen itseni kuin pienenä lapsena, joka makaa yksinäisenä sikiöasennossa muiden pitäessä hauskaa. En ole hyvä missään, en paras, en kaunein enkä hauskin. Lisäksi en edes saa tuota tehtävää mitä niin kovasti haluaisin.

Miksi olen kateellinen omalle poikaystävälleni? Ei se ole tervettä. Jos me erottaisiin, niin poikaystävällä olisi suuri kaveripiiri ympärillään, joten hän saisi paljon tukea eikä hänen tarvitsisi enää ikinä ajatella minua. Minä taas jäisin kotiin itkemään ja masentumaan, kuihtumaan. Poikaystävälläni olisi hyvä ilman minua, ehkäpä jopa parempi. Minun olisi vaan huonompi. Vihaan tätä tunnetta: koko elämäni riippuu jostakin toisesta. 

Ahdistus on palannut. Se inhottava tunne rinnassa, tukkeutunut tunne nenässä ja silmissä. Kyyneleiden pidättämistä ja päänsärkyä. Haluan vain olla kaunis, hauska ja suosittu. Miksi en ole?

 Päässä surisee pelkkää tyhjää. Olen aina väsynyt. 

 Eilen päätin aloittaa blogin.

Olen kirjoittanut blogeja jo varmaankin 6 vuotta. Ne ovat olleet pinnallisia blogeja, joihin mun mielenkiinto ei ole riittänyt. Blogit ovat jääneet parin tekstin jälkeen aivan tyhjiksi. Nyt aloitan alusta.

Tämä blogi ei ole pinnallinen. Aijon kerätä tänne ajatuksiani, jotka eivät ehkä ole tallentamisen arvoisia, mutta kuitenkin minulle tärkeitä. Pääni on aina niin täynnä sekavia ajatuksia, että en ite pysy niiden perässä. Tämä onkin varmaan hyvä keino pitää mielenterveyteni.

En luultavimmin aijo paljastaa kuka olen. Olisi kamalaa tietää, että joku on päässyt jo näinkin lähelle minua pelkästään lukemalla tämän tekstin. Olen piilottanut itsestäni ison osan, enkä halua muiden tietävän tästä osasta. Vain harvat ihmiset tietävät mistä olen oikeasti tehty.

Aloittaminen on vaikeaa, joten en usko haluavani kirjoittaa tänään enempää. Tulen varmasti kirjoittamaan tänne aktiivisesti, koska nytkin tämä tuntuu jotenkin omalta jutulta, toisin kuin edellisissä blogeissani.

Minun tekisi mieli rakentaa maja.